Mietintöjä menneistä kisoista

Laitetaanpas hiukan muistiin menneen kesän kisojen kommelluksia ja koiruuksia, kun vielä jotakuinkin muistissa ovat. Mukavahan niitä on sitten joskus myöhemmin lueskella ja naureskella ja ehkäpä jotain oppineenakin mietiskellä että miten sitä sitten seuraavalle koiralle osaa sen ja sen asian opettaa taas niin paljon paremmin tai ainakin kuvittelee osaavansa. Totuushan on sitten toden näköisesti aivan toinen ;D

Mutta siis asiaan. Syksy ja talvihan meni lähinnä muutamissa möllikisoissa käydessä, kun maaliskuun Laun kisatkin jäivät väliin Rucan satuttaessa itsensä. Kisakuumetta kun ei ohjaajalla ollut minkäänlaista olivat sitten kevään kensimmäiset kisat seuran omat kisat toukokuussa Ruokolahdella. Siellä tulokset olivat 5vp sija 2, hyl ja hyl. Ensimmäinen rata oli oikein hyvä lukuunottamatta korkealta ja kovaa loikattua A::n kontaktia. ( Jo tähän väliin voin todeta, että treenit ja möllikisat menevät kontaktien osalta hyvin ellei loistavasti eli tämä oli taas kehittämässä ongelmaa niihin kisakontakteihin). No toisella radalla varmistelin sitten heti radan alussa olevaa A:n kontaktia liikaakin ja sain koiruuden tulemaan ohi koko esteen... Viimeinen rata oli hyvä, mutta en luottanut tarpeeksi koiruuteen yhdessä kohtaa ja jäin liikaan jälkeen ja Ruca ohjautui väärälle esteelle. Mutta pääasia oli että tästä radasta jäi hyvä fiilis ja päästiin päättämään kisapäivä hyvällä mielellä ;)

Seuraava virallinen koitos oli sitten LAU:n kisat kesäkuussa. Täällä agilityrata alkoi mennä pieleen jo siinä, että  Ruca pääsi rähätämään kunnolla tutulle urokselle juuri ennen radalle menoa (=kierrokset kattoon,niin ohjaajalta kuin koiralta), itse rata alkoi lähdöstä karkaamisella ja päättyi siihen, että ipana ampaisi A:n kontaktilta suoraan käsivarteeni kiinni eikä mitenkään hennoin ottein. Radan jälkeen olin aika lailla allapäin ja melkeinpä valmis jättämään hyppyrdan väliin. Toki ymmärsin, että koiran käytös johtui vain ja ainoastaan omasta hermoilustani ja siitä, että en saanut tilannetta rauhoitettua radalle lähtiessä. Ongelma olikin se, että en tiennyt saisiko omia hermojani koskaan tarpeeksi kuriin, eikä tuo helppoakin helpommin kisapaikalla räyhäämään provoistuva nuori länderiuros (joka kotioloissa on lutunen kainaloon käpertyvä nallekarhu) tehnyt tilannetta yhtään helpommaksi. 

Kaikeksi onneksi ajaudin juttusille Karuvehan Hennan kanssa, joka sai puheillaan tsempattua tähän vielä uskoa sen verran, että päätin kuitenkin jäädä hyppyradalle. Ja kannatihan se, radalta vauhdikas sujuva nolla ja voitto. Eli ihan tyhjin käsin ei tarvinnut näistäkään kisoista kotiin lähteä, vaikka fiilikset ei ihan kattoa hiponeetkaan. Viimeinen agilitynolla kakkosiin sai kuitenkin siis vielä odottaa.

Seuraaviin virallisiin kisoihin uskaltauduttiin sitten vasta elokuussa mökkireissulla Pohjois-Karjalaan. Ehkäpä savusaunan lämössä rentoutuneet hermot tai Joensuun leppoinen ilmapiiri sai tämänkin jännittämisen helpottamaan ja radalla nähtiin ensimmäisen radan pienoisen sähläämisen jälkeen varsin rauhallinen ohjaaja ja tämä tuotti sitten tulostakin eli sujuva puhdas rata, loistavin kontaktein ja voiton kautta siirto kakkosiin ;D 

Ensimmäiset kakkosten radat käytiin syyskuussa Laun kisoissa ja taas mentiin korkealta ja kovaa, siis A. Lähtöä odotellessa Ruca keksi radalla juoksevan ihanan Siru-länderin ja alkoi suorastaan itkeä toisen perään. Tämä sai ilmeiseti ohjaajan hermot hiukan kiristymään, koiran karkaamaan lähdöstä ja kauniit kontaktit oli taas kuin unta vaan. Kädet kuitenkin jätettiin tällä kertaa kutakuinkin rauhaan, yhtä tavoittelua lukuunottamatta. Halusin kuitenkin jatkaa harvoin radoilla nähtävän pöydän takia ja tämä este suoritettiinkin erinomaisesti ;) Hyppyradalle ohjaaja sai kuin saikin kerättyä hermonsa ja  päästiinkin vauhtiin hyvällä mielellä, joka tuotti tuloksen 0 reilulla miinusajalla ja  korkeimman paikan palkintopallilla  ;)

Tästä seuraaviin kisoihin oli aikaa viikko ja kovasti mielessäni mietin, mitä noiden kontaktien kanssa tehdä. Lappeerannassa koiruus oli kummaltakin radalta maaliin päästessä lähdössä oikopäätä etsimään ihanaa Sirua, näin tuo ei ollut käyttäytynyt vielä koskaan. Joten oliko nyt sitten Sirussa jotenin poikkeuksellisen ihana tuoksu vai tekikö nuoren uroksen hormoonit vain tepposet. Tämä aiheutti kuitenkin hiukan lisäjännitystä kun näin seuraavan viikonlopun starttijärjestyksen, Siru oli taas juuri ennen meitä.

Menneitä ratoja miettiessäni päädyin kuitenkin siihen tulokseen, että juurikin ne tilanteet, missä olen jotunut syystä tai toisesta (useimmiten juuri siis huonosti ennakoidusta ohjauksesta johtuen) ennen kontaktia ns. korottamaan tiukassa kurvissa ääntäni, jotta olen saanut koiruuden kääntymään, on väistämättä johtanut kontaktilta loikkaamiseen. Muutoinkin ns. lirkuttelu on tuottanut noin niinkuin miljona kertaa parempaa tulosta kuin komentaminen ;) Eli siinäpä sitä saa emäntä opiskella ohjaamaan ja ennenkaikkea lopettamaan yletön jännittäminen. Ja ihan oikein tämä onkin, ei koiruudelle kuulukaan radalla rähistä, saatikka ääntä korottaa, ei vaikka kuinka olisi hermot jännityksestä pinkeenä. Ipana pistää nyt mamman oikeasti ajattelemaan agilityn perimmäistä tarkoitusta, hauskanpitoa ei hermoilua, hyvä Ruca ;)

No näillä eväillä lähdettiin seuran omiin kisoihin. Rauhallisesti koiraa silitellen valmistuduttiin esimmäiselle

radalle. Rata lähti käytiin hyvin ja koiruus haki hienosti vaikean putkenpään pimeästä kulmasta kaukana ohajaasta, mutta haki myös hienosti sieltä pois ohjaajan lähteissä hätiköimään..;D Mutta rata mentiin loppuun ihan hyvällä fiiliksellä, vaikka tuloksena hylkäys tulikin, hauskuus ja hyvä mieli ei kuitenkaan kadonnut mihinkään eikä koiruus ollut moksikaan edellä pyyhältäneestä Siru-länderistä.

Toiselle radalle lähdettiin yhtä rauhallisissa fiiliksissä, jännitys oli hallitua eikä paineita pahemmin ollut ja radalla fiilis rauhallinen ja iloinen ;D Oma ääneni ei noussut, kontakteilla pysyin rauhallisena ja käskyt (vaiko pyynnöt ;D) tulivat joka kohtaan maltillisesti, "hienoa poikaa" ehdin toki hokea radalla usemapaankin kertaan. Ja kun sama meno saatiin jatkumaan vielä toisellakin radalla oli tuloksena kaksi sujuvaa, nopeaa, kauniilla kontakteilla varustettua voitto rataa ja siirto kolmos luokkaan ;D

Kolmosten kiemuroissa riittääkin sitten haastetta, mutta niihinkin lähdetään asenteella meni miten meni, hauskaa on oltava ;) Paljon on ohjaajalla vielä opittavaa, mutta mikäs on opetellassa kun opettajana toimii tuollainen partasuinen ihanuus ;D

                        

(Agility kuvat Mirkka Kalmari)