keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Onnea Lara 11.v


Vielä on pilke kauniissa silmissäsi, vielä olet riemuissasi vastassa, kun kotioven avaan, vielä salaa pengot kassit ja takkien taskut herkkuja etsien ja vieläpä olet ensimmäisenä lenkille lähdössä. Pieni sisupussin, jota ei ihan helposti lannisteta. 





Jokseenkin tuntuu olo tyhjältä, kun miettii mitä kirjottaisi. Vielä vuosi sitten en uskonut tilanteen olevan se mikä se tänä päivänä on. Tuolloinhan diagnoosi oli vielä spondyloosi. Muutama viikko siten tehdyn geenitestin tulos taas antaa tiedot, että Lara ei kanna geeniä joka aiheuttaa riskin sairastua DM:n. No, diagnoosihan olikin epäilys. Lääkärin mukaan se ei kuitenkaan täysin sulje sairautta pois. Ja koska taudin kuva kuitenkin täsmää täysin, on todennäköistä, että Laran sairaus on DM tai jokin muu myelopatian muoto. Näillä on mentävä, muutakaan tietoa ei ole saatavilla, 
saatikka tutkimuksia tehtäväksi. 
Vielä kesän alussa mietin, että kun Lara lakkaa pomppimasta lenkillä tavoitellen käsiäni, alkaa tilanne olla huono. Nyt tässä tilanteessa on oltu muutama kuukausi. Laukalla mennään vielä välillä, mutta varsin holtitontahan se on. Sitkeä sissi tuo kuitenkin on ja ensimmäisenä ovella, kun lenkille lähtijöitä kysellään. Ja kyllähän me lenkillä vielä käydään jäniksenjälkiä nuuskuttamassa. Vasta viikonloppuna tallattiin reilu puolituntinen golfkentä pehmeällä nurmella ja sylikyyti kelpasi neitokaiselle vasta ihan loppumastkasta epätasaisessa ylämäessä.
Pari viikko sitten mökillä sorsat saivat kyytiä vielä entiseen malliin, menoa ei hiljentänyt edes se, että emäntä sai onkia tasapainonsa menettäneen neitokaisen pariin otteeseen järvestä, kun rantatöyräs olikin jo turhan jyrkkä ylösnousuun. Eli pää vie ja takajalat tulee mukana miten tulee, mutta toistaiseksi kuitenkin vielä omin jaloin mennää.
Yöt nukutaan rauhassa, ruoka maittaa ja aina ollaan valmiina touhuun kun touhuun eikä kipuja tunnu olevan.
Akupuktiossa käydään, mene ja tiedä onko tuolla vaikutusta taudin etenemiseen, mutta ainakin se aukoo etupään jumeja ja neitokainen on kuitenkin varsin riehakas aina hoitojen jälkeen ;) Muutoin sitten jumppaillaan ja hierotaan kotona.
Mutta näillä siis mennään ja toivotaan ihmettä, joka antaisi vielä aikaa lisää...;(

Toivoa vaan voi, että päiviä vielä ois...