Kun sohvakoirasta tuli lattiakoira...

... oli aika kiikuttaa karvaturri lääkäriin, eikä tuo tulos hirmuisesti yllättänyt, vaikka kaikkea muuta sitä toivoikin.

Samaan aikaan kun Leevi kesällä sairastui elo-heinäkuun vaihteessa, niukautti Lara niskansa juostessaan monttuun lennättäessään pikkumiestä. Tuolloin sai laserakupunktiota (mikä lie oikea nimitys..) muutaman hoidon verran ja liikkuminen palautui nomraaliksi eikä koiruudella näyttänyt olevan mitään ongelmaa. Syyskuussa kisattiin vileä muutamat kisat eikä rimat lentäneet mistään muusta kuin ohjausvirheitä ja liikkuminen oli muutekin sujuvaa. Mutta näinhän se on, että ei koira valita ennen kun on pakko, varisinkaan tuollainen sähikäinen ja riekkuja kun Larakin joka on aina painanut täysillä, mitään säästelemättä. 

Jossain vaiheessa loppusyksyä siis kuitenkin aloin kiinnittämään huomiota siihen, että Lara alkoi arpomaan sohvalle hyppäämistä ja viihtymään normaalia enmmän lattiatasossa. Ensin toki ajattelin kyseessä olevan pelkän lihasjumin, mutta hännän asento lenkillä ja ravin katoaminen ei luvannut hyvää, joten lääkärireissu oli joulukuun alussa edessä.

Viimeksi typykän kuvattiin kolmisen vuotta sitten, silloin kaikki oli kunnossa. Nyt sitten ei. Lonkat, polvet, lantio ok, mutta rintarangan loppuosasta- lannerangasta muutama nikamaväli oli kaventunut ja niistä löytyi spondyloosimuunnoksia. Tässäpä siis ilmeinen syy liikkumisvaikeuksiin.

Typykkä sai kultahoitoa ja akupunktiota ja on tuon jälkeen myös käynyt uudemman kerran akupuntiossa ja kerran fyssarilla. Toistaiseksi apua liikkumiseen ei ole löytynyt, mutta löytyykö sitä koskaan, sitä ei kai kukaan osaa varmaksi sanoa. Taudinkuvaanhan kuuluu pahin kipu ns. silloittumisvaiheessa, jonka jälkeen koiruus voin hyvinki olla täysi oireeton. Larallahan ei vielä noita soilloittumia ole, joten toivoa vaan voi, että parempaa vielä edessä olisi.

Kaikenkaikkiaan, jos liikkumista ei oteta huomioon, on typykkä on kuitenkin edelleen oma iloinen itsesä, riehuisi ja riekkuisi lähes entiseen malliin jos saisi (tyhmä emäntä yrittä kovasti toisen menoa rauhoittaa). Toki lenkillä meno on hidastunut tai sanotaanko, että väsähtää nopeammin ja varsinkin metsän puolella, vaikkakin tallatuille poluilla liikutaan, tuppaa tuo jäämään jalkohin hipsuttamaan. Muutoin ei siis vaikuta mitenkään kivuliaalta eikä kipulääkekuuri tuonut muutosta suuntaan eikä toiseen, vaikka tokihan tuolla selkeästi lihaksissakin jumeja on.

Mitä kaikkea tulevaisuus taas tuo tulleessaan, sitähän ei teidä, mutta Laran osalta ainakin fyssarikeikkoja, heirontaa ja kaikkea mahdollista millä koriuus saataisiin psymään kivuttomana. Agility saadaan unohtaa pientä puuhastelua lukuunottamatta, mutta ei tuon typykän pää pelkkä kainalossa köllöttelyä kestä eli aktiviteetit on nyt sitten keksittävä muista puuhista.

Mutta tokihan se sydäntä raastaa, kun tietää miten tuo on aina agilityä rakastanut ja miten ihana sen kanssa lajia on ollut harrastaa. Vaikka kisoihin ei enää tänä vuonna tarkoitus ollut tähdätäkkään, olin kuvitellut meidän vielä treenailevan omaksi iloksemme vuoden tai kaksi. Mutta nyt mennään näillä ja koitetaan nauttia kaikesta muusta.

 

Vilkaisu menneeseen, katse tulevaisuuteen

Tammikuu on sitten eletty. Siinä missä suuri osa muuta Suomea on kärvistelly kunnon paukkupakkasissa on täällä saatu nauttia aivan uskomattoman upeista talvikeleistä. Upea auringonpaiste, reilu kymmenen astetta pakkasta ja maisema kuin postikortista. Moni muukin on meidän lisäksi nauttinut upeista ulkoilukeleistä, siihen malliin metsässä risteilee tiiviiksi tallattuja polkuja, suksien jälkiä, lumikenkäilijän reittejä yms. Mutta mikä onkaan hienompaa kuin vaellella pitkin lumista metsää ja katsella kun auringon säteet kimaltavat lumisten puiden latvoissa. Aikaa vaan sais olla rutkasti enemmän ;)

Aksatreenejäkin pakkasen takia on jäänyt väliin tasan yhdet, joten touhua on riittänyt mukavasti. Tavotteita ei sen kummempia tälle vuodelle aseteta. Ruca on mitä mahtavin pieni agikoira eikä tämä tahdo omalla kisajännityksellään pilata tuota ihanaa fiilistä mikä ipanan kanssa treenatessa tulee. Toki kisataan, mutta silloin kun siltä tuntuu ja paineita ei oteta. Nykypäivän ykkösten radatkin on tälle jo niin työtä ja tuskaa, että kauhistuttaakin ajatus ylemmistä luokista, niin on vielä monessa asiassa hiomista (ja siis nimeomaan hiomista ohjaaja tekemisissä...;o )

Laran kisaura loppui sitten viime syksynä käytyihin piirinmestaruuskisoihin (joissa muuten typykkä sijoittui 7., viimeiseksi kummaltakin radalta tuloksen tehneeksi. Itse tuloksellahan ei voi kehua, mutta eihän tuo huono sijoitus mestaruuskisoissa ole ;O ) tai ainakin siltä nyt näyttää. Ennen joulua käytin Laran kuvauttavana ja spondyloosihan sieltä selästä löytyi ;( Mutta tämä aihe ansaitkoon oman päivityksensä myöhemmin.

Viime vuoden elokuusta lähtein tuntui siltä, että eläinlääkärillä viihdyttiin enemmän kuin omassa olohuoneessa ;(  Vieläkin tulee niin monesti mietittyä, että mistä tuo Leevin sairaus johtui, miksi en tajunnut sitä aimemmin ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Onneksi tuo punaturkki on kuitenkin ollut nyt todella reipas ja hyvinvoiva. Vaikka tiukalla erikoisruokavaliolla edelleen mennään ei se tunnu toista haittaavan, ruoka maittaa paremmin kuin hyvin ;) On upeaa katsella miten toinen nauttii tavesta, ehkä jopa enemmän kuin aikoihin, sellasita vauhtia tuo meidän vanhus painaa pitkin lumisia polkuna menemään ;)
Se mihin suuntaan Laran selkävaivat ovat mennäkäseen, sitä on vaikea ennustaa, mutta kaikkemme teemme että typykkä kunnossa pysyisi. Toivomme siis parempaa vuotta 2012.

Suru-uutisia mahtuu kuitenkin jo tämänkin vuoden alkuun, kahden karvanaaman siirryttyä onnettomuuden seurauksena vihreämmille metästysmaille. Surullistakin surullisempi tapahtuma palaa mieleen yhä uudelleen ja uudellee ja saa kyynel silmäkulmassa halaamaan omia karvaturrejaan. Elämä on.